Uusi kirja käsissä – ensimmäistä kertaa

Tänään ulkoa kotiin saavuttuani, ja loputtoman tuntuisen vesisateen kannoiltani karistettuani, huomasin, että minua odotti oven vieressä lattialla lupaavan näköinen paketti. Innostuin, koska tiesin melkein varmasti mitä se pitäisi sisällään. 

Eramore näyttää mattakannessaan vaarallisen sharpilta; kansitaide, taitto ja kirja yleisestikin vaikutti toki hienolta jo tietokoneen ruudulla, mutta se ei silti vedä vertoja sille hetkelle, kun teoksen näkee ensimmäistä kertaa painettuna. Kirjana. Fyysisenä esineenä. Asiana, johon pitkän kehityskaaren aikana on luonut tunnesiteen; se on rakentamani pieni maailma, joka nyt istuu napakasti käsissäni. Ja millainen maailma se onkaan!

Fiilis, jota tarkimmatkaan tietokoneen näytöt eivät pysty jäljentämään.

​Mietin aina, että olemme todella onnistuneet, jos kirja houkuttaa selkämyksen ja kantensa perusteella tarttumaan siihen. Siihen kaikki tähtäävät, ja luulen, ettemme jää siinä kilvassa aivan viimeisiksi...

Simppeli vs. ruuhkainen

Kannella myydään kirjaa, joka valitettavasti saattaa johtaa mielikuvituksettomiin lopputuloksiin.  On houkuttelevaa tehdä mahdollisuudestaan erottua ruuhkainen, elokuvajulistemainen hullunmylly, johon yritetään sulloa niin monta tarinassa esiintyvää elementtiä kuin mahdollista. Mutta toimiiko yksi, terävä ja hyvin paikoilleen iskostettu idea paremmin? Periaatteessa. Ehkä. Mahdollisesti. Pitkässä juoksussa tärkeää on, että kannen tunnelmasta välittyy nopealla vilkaisulla tunne siitä, että tämä on "hänen kirjansa, eikös olekin?"

Hyvää viikonloppua!

---