"Se ei ole ikinä valmis!"

Jokainen tekstinsä pyörteisiin ajelehtinut kirjoittaja voisi vaihdella sanajärjestyksiään, pilkkujen paikkojaan, henkilöhahmojensa nimiä ja lisäillä adjektiivejaan loputtomiin – ja ilmaisemalla loputtomiin todella tarkoitan loputtomiin. Esimerkiksi vuonna 2015 Finlandia-palkinnon voittanutta Oneironia Laura Lindstedt hioi rouheat kahdeksan vuotta. Luin tämän moniulotteisen ja hyvin omintakeisen, mielipiteitä jakaneen teoksen yli vuosi sitten, ja sain siitä paljon inspiraatiota ja ajatuksia. 

Kahlasin kuukausi takaperin myös Sammuvan Pohjoisen kirjaversion alusta loppuun läpi ensimmäistä kertaa ns. lukijan näkökulmasta, vaikka se periaatteessa kirjoittajalle onkin mahdotonta. Se tuotti monia kiintoisia havaintoja, joille uhraan blogipostauksen tulevaisuudessa. Onneksi kirja on valmis, enkä pääse enää sorkkimaan sitä! Ehkä vielä joskus katson sen punaoransseja kansia nostalgian myllerryksessä, ja näen teoksen (toivottavasti) pitkän kirjoitustaipaleen tärkeänä alkupisteenä.

Olen myös miettinyt, tuleeko jossain vaiheessa vaihe, jolloin tekstistä tulee liian ylikirjoitettua? Alikirjoitus on varmasti yleisempää, sillä ylikirjoittaminen vaatii satoja tunteja kirjoitusjakkaralla. Teoreettisesti se voi tehdä tekstistä kliinistä, kylmää, sielutonta – pieni särmä antaa aina tarttumapintaa, lisää inhimillisen kerroksen, johon on helpompaa ihastua. 

Tämän takia hymähdän, kun kuulen sanottavan että koneet nappaavat tulevaisuudessa myös kirjailijoilta leivän pöydästä ja tahkoavat koukuttavan romaanin huimine käänteineen parissa viikossa, väsyttömästi kirjoittaen. Mutta pystyvätkö virtapiirisanasepot siihen, jos niiltä puuttuu ihmisten viallisuus? Tästähän voisi kirjoittaa vaikkapa kokonaisen kirjan...