Kirjoitan, kun ei huvita

Tapasin varsinkin nuorempana miettiä, että kirjoittaminen alkaa aina suuresta inspiraatiosta; oivalluksen hetkestä, joka iskee salaman lailla ja tuo tullessaan jotakin käyttökelpoista, ihannetapauksessa jopa briljanttia. Myöhemmin, varsinkin Sammuvaa Pohjoista kirjoittaessani, sain moneen kertaan todeta, ettei se menekään ihan niin. 

Kun istun kirjoittamaan, minulla on harvoin suureellinen olo, enkä ajattele luovani juuri tällä kertaa jotakin erityistä. Jos jäisin odottamaan inspiraatiota, en voisi kirjoittaa läheskään joka päivä. Sen sijaan inspiraatio syntyy usein siitä, kun luo tekstiä rutiinin kautta, ja ikään kuin huomaamatta imeydyn tarinaan, ja hahmojeni aivoituksiin. Kokonaisuuden kannalta on huomattavan tärkeää, että kirjoittaa jotakin joka päivä. Edes muutaman lauseen, sillä tässä tapauksessa pisaroista todella kasvaa lätäkkö. 

Toisaalta hurmion hetkiäkin on olemassa, ja niiden tullen muistaa aina, miksi kirjoittaa ja miten paljon siitä parhaimmillaan voi nauttia, kun sanat tuntuvat lentävän pääkopan sisästä automaattisesti ruudulle – melkein jokin näkymätön voima ohjaa sormet oikeille painikkeille. Lähes kaikissa kirjoissa näkee ns. kultalukuja. Eli osioita, joissa kirjailija on ollut erityisen kovassa lyönnissä. Vaikka yrittäisi tehdä tappavan tasaista sarjaa, joskus tulee hetki, kun kaikki yksinkertaisesti natsaa. Se pätee elämässä, urheilussa, taiteessa, kirjoittamisessa. Ihan kaikessa. Uskon, että mainitut kultaluvut on luotu juuri tällaisten hurmion hetkien huumassa. Tai vaikka suunnattoman vihan vallassa? Mistä minä tiedän. Inspiraatiota kun ei aina välttämättä ammenneta onnesta.