Kielemme on kaunis

Ei ole lainkaan tavatonta, että kieltämme osaamaton ulkomaalainen kuulee puhuttavan suomea, ja sen jälkeen kehaisee sen kuulostavan kauniilta, soinnukkaalta ja jopa jännittävältä. Vaikeakin se on, jonka todistaa jo otsikkoni.

Me emme luonnollisestikaan tiedä mitä ajatella tällaisesta kommentista! Suomiko muka soinnukasta? Sehän kuulostaa niin tavan tylsältä, eikä laisinkaan niin kolealta kuin matalalla äänellä puhuvan Hollywood-tähden käyttämä amerikanenglanti (anteeksi tästä kielikuvasta, mutta Furious 8:n jälkeen ensimmäinen mieleen tullut oli tietenkin Vin Diesel).

Me olemme vain turhan lähellä ymmärtääksemme täysin kielemme kauneuden. Kuvitellaan, että jossain sademetsän kätköissä – vaikkapa Amazonilla – sijaitsee maailman kaunein laguuni, piilotettuna niin poikkeuksellisesti, ettei sitä löydetä kuin vasta tänä keväänä. Sen asukkaille huumaava näky on arkinen ja tavallinen, mutta kuka tahansa muu paikkaan eksyvä räväyttää silmänsä palloiksi ihmetellen, miten maailmassa voi ollakaan moista kauneutta.

Ihmiskunnan kujeet huomioon ottaen paikka tietenkin muutetaan viiden vuoden sisällä kiireiseksi huvipuistoksi...

Ja sitten: mikä innosti minut minut tähän bloggaukseen? Helppoa. Luin muutamassa päivässä Minna Rytisalon Lempi-romaanin, enkä ole pitkään aikaan pidättänyt hengitystäni näin, lukiessani tämän kaliiperin tekstiä. Olen vakuuttunut, että kirja oli viime vuoden kotimaisesta proosasta kauneimmin kirjoitettu; lauseet rakentuvat yhteen poikkeuksellisella hienostuneisuudella, kirjailijan omaa ääntä unohtamatta. Lempi on huikea esikoisteos, eikä sorru edes väkisin pitkityksen perisyntiin – se on juuri sen pituinen kuin mihin tarinassa esiintyvien kertojien rahkeet riittävät.

Meillä on hieno kieli, josta on moneksi, ja jolla voi ilmaista itseään rikkaasti. Voimme seistä Agricolan jättämän perinnön aakkosilla rinnat rottingilla!