Hahmoni ovat minä!

Kun kirjoitin Sammuvaa Pohjoista, kaikista kutkuttavinta oli vaihtaa luvusta toiseen, seuraavan luvun alkuun. Se tiesi sitä, että sai vaihtaa jälleen näkökulmaa ja silmiä – miettiä, miten kyseinen hahmo näki, koki ja eli jonkun tietyn tilanteen. 

Ympäristö, vastavoimat ja juonenkäänteet ovat tavallaan toissijaisia. Kaikkein mielenkiintoisinta on peilata tapahtumia hahmojensa silmin. Moni kirja ja elokuva muistuttaa toisiaan, mutta hahmot, jotka kokevat asiat aina omilla tavoillaan ja omista näkökulmistaan, ripottelevat niihin omia mausteitaan. 

Hahmoja eri vivahteineen voi luoda loputtomiin, koska hahmot juontavat juurensa ihmisistä, joita ei maailmassa ole kahta samanlaista. Identtisten kaksostenkin kohdalla voi käydä niin, että toisesta tulee maailmaa parantava ituhippi, kun taas toinen liittyy rock-bändiin, elää veitsenterällä ja kapinoi minkä ehtii – näin siis yksinkertaistettuna. Tämä on itse asiassa hyvin mielenkiintoista! Mistä tämä kumpuaa, jos geeniperimä ja kasvatus ovat samankaltaisia? No, ei astuta sivuraiteelle, joka saattaisi viedä kiehtovalle, mutta hyvin pitkälle matkalle. 

Pointti oli kuitenkin, että minä kirjoitan erilaisia hahmoja kuin kukaan toinen. Ihmisiä, joista löytyy samoja vikoja, hyviä puolia, ärsyttävyyksiä ja persoonallisia ominaisuuksia kuin minusta itsestänikin. Toki käytän värikynää; liioittelen, elävöitän, keksin ja vedän hatusta, mutta taustalla pysyy silti oma sielunmaisemani ja se, miten suhtaudun elämääni. 

Tämän seikan vuoksi kirjoittaminen tuntuu parhaimmillaan äärimmäisen palkitsevalta. Siinä ei ole kyse jonkun tietyn hahmottoman skenaarion kanssa mässäilemisestä, vaan pureutumisesta jonkun toisen persoonaan. Tai persooniin, joita voi viskellä yhteen katastrofaalisin, riemukkain tai jännittävin seurauksin.

​Mahdollisuudet ovat rajattomat, kun annan katseeni kiertää näppäimistöni napeissa päivän kirjoitushetkeä aloitellessani.