Deadline – lietsooko paniikki parasta?

Okei. Myönnetäänpä: joskus Deadlinet ovat hyvästä. Varsinkin ammattikorkeakoulun kursseilla, kun viimeisinä päivinä herää hätkähtäen siihen tosiasiaan, että jostain olisi taiottava kurssin näytetyö. Siitähän syntyy paniikin voimalla etenevä aalto, joka lyö homman rantaan, tahtoi tai ei. Joskus voi käydä niinkin onnekkaasti, että siinä melskeessä syntyy laatua, joka muuten ei olisi mahdollista. Aika jännää.

Mutta miksi sitten Kytevä Pohjoinen ilmestyy vuonna 2018, eikä esimerkiksi tämän vuoden huhtikuussa? Miksi en määrittele itselleni tiukkaa aikarajaa, joka potkisi persuuksille rautakärkisillä kengillään? Olenko ihan kahjo? 

Siksi, koska kirjoittaminen on minulle päivittäinen rituaali, jota minun ei tarvitse maanitella itsestäni ulos. Ja siksi, koska minulla on siihen tilanteessani harvinaislaatuinen mahdollisuus. Ja myös sen vuoksi, etten halua julkistaa roskaa keinotekoisiin aikarajoihin vedoten. Kirjaa voisi rakennella yhtä kauan kuin ajankuvaan nähden huikean monimutkaisia Pyramideja, mutta itsensä tunteva kirjoittaja osaa tunnistaa, milloin on sopivaa katkaista saksilla avajaisten punainen nauha. Tulee sellainen mukava "jukra, tämä kokonaisuus taitaakin nyt toimia" -tunne. 

Työstän tällä hetkellä päivittäin Kytevää Pohjoista (helmikuun hyytävät pakkaset antavat mukavasti inspistä tarinaan, jonka taustalla piilee kylmyys), eikä tuo fiilis ole enää kaukana. En tiedä sataako se syliini maaliskuussa, kesäkuussa vai lokakuussa – tiedän vain, että se on suhteellisen lähellä, ja voin päästä siihen tekemällä työtä sanojani parissa päivittäin.  

Tiedätte tarkemman julkaisuajan likipitäen heti, kun minäkin. Lupaan.