Viime viikolla Netflixiä selatessani eteeni pamahti valtava videomainos. Se oli otsikoitu nimellä Kolmetoista syytä. Hätkähdin ja pysäytin mainoksen. Onko tämä nyt se Kolmetoista syytä, jonka luin kirjana pari vuotta sitten? Kyseessä on Jay Asherin teos, jonka teemaa, kerrontaa ja katkeraa aihetta ei nyky-yhteiskunnassa voi olla korostamatta liikaa. 

Ja kyllä, se oli kuin olikin sama teos. Kirjaa lukiessani minulle ei tosin kertaakaan tullut mieleen, että haluaisin nähdä tarinan joskus elokuvana tai TV-sarjana (31.3 Netflixiin putkahtava on siis TV-sarja, jonka kaikki jaksot tulevat ilmeisesti palveluun kerralla). Kyseessä on kuitenkin hyvin menestynyt nuorten aikuisten kirja, joten olisi ollut pienoinen ihme jättää sen tarinarunko hyödyntämättä. 

Odotan suurella mielenkiinnolla ensimmäisen jakson näkemistä. Kirjan tarina elämänmakuisine henkilöhahmoineen herätti ajatuksia, mutta onnistuuko sarja kääntämään kirjan vahvuudet esille myös tv-sarjan muodossa? Elokuvan aikajanassa se olisi ollut merkittävästi vaikeampaa, kun nyt käytettävissä on sentään... mitä? Kolmetoista jaksoa? Yksi jakso per syy? Osuvaa.

En muuten katsonut mainosta loppuun – en katso nykyään odottamistani elokuvista tai sarjoista ollenkaan ennakkomateriaalia, ainakaan yleensä. Katselunautinto on tapissaan, kun katsoo audiovisuaalista viihdettä tietämättä ennakkoon miltä jokin tietty kohtaus näyttää. Monesti trailerin tekijät vilauttavat tahallaan aivan liikaa, sillä yleisö pitää saada näyttävimpiä kohtauksia esittämällä lipun ostoon. 

Kannattaa tsekata huomenna ainakin ensimmäinen jakso! Lähdemateriaali on erinomainen. Toivottavasti sille tehdään oikeutta. 

Julkaisin tänä perjantaina sivustoni etusivulla kaksi ensimmäistä lukua Eramoresta. Tämä kattaa kaiken kaikkiaan kymmenen sivua, eli uuden mysteerisen tarinan alkutahdit. Jos et ole ehtinyt vielä lukea ilmaisia näytesivuja, suuntaahan "Eramore"-sivulle, ota lokoisa asento ja katso mistä on kysymys! 

Minulle päivä oli hyvin erityinen. Kirja on kypsynyt päässäni, tekstinkäsittelyohjelmassa  ja tietokoneellani nyt 13 kuukauden ajan. Tuntuu hienolta tarjota ihmisille siitä ennakkoon maistiainen, josta saa pienen käsityksen tulevan kirjan tyylistä, suunnasta ja tunnelmasta. 

Eramore tulee olemaan omanlaisensa etsivätarina omintakeisessa ympäristössä, jonka taustalla häilyy hahmojaan suurempia arvoituksia ja voimia. Tyyliltään se varmasti eroaa paljonkin Sammuvasta Pohjoisesta. Jos ihmiset niin toteavat, olen onnistunut, sillä halusin tehdä monella tavalla selvän eron ensimmäiseen kirjaani mitä tulee ilmapiiriin ja henkilöhahmoihin. Tekstin taustalla vaikuttava voima on toki sama, joten tietynlainen yhteneväisyys tekstissä on kiistämättä läsnä – se on kuin käsiala, joka ei yleensä muutu yhden aikuisen elämänkaaren aikana suuntaan tai toiseen.

Eramoren kirjoittamisprosessi oli ensimmäistä kirjaa helpompi – ja myös vaikeampi! Selkeää, eikös? Teknisesti asiat pysyivät paremmin hallussa, ja kirjoitus aikataulussa, kun pohjalla oli jo yksi onnistunut julkaisu. Samalla kuitenkin haastetta tuotti pitää kahden tarinan hahmot erillään, ovathan Sammuvan Pohjoisen mainiot ihmiset pesiytyneet niin syvälle sydämeeni. Kymmenen ensimmäisen luvun jälkeen tarina otti kuitenkin alleen lisää kierroksia, ja pian olinkin taas täysillä kuvitelmani pyörteissä. Eramore löysi oman elämänsä, ja polkunsa.

Viimeistely jatkuu yhä; haluan työstää tarinasta niin nautittavan kuin mahdollista. Valmis kirja julkaistaan näillä näkymin vuoden kolmannella neljänneksellä. 

Mitä tulee supersankariaiheisiin elokuviin ja tv-sarjoihin, on Marvel selvästi niskan päällä DC Comicsiin nähden: sen elokuvat ovat olleet viihdyttäviä, mutkattomia ja lähdemateriaalilleen uskollisia. DC yritti erottua vetämällä kaiken niin synkäksi, että esimerkiksi valtavan pettymyksen aiheuttanutta Batman vs. Supermania piti katsella välillä tihrustellen, niin pimeää touhu oli!

Mutta miten Marvel on onnistunut luomaan TV-sarjansa, jotka on nähty/nähdään yksinoikeudella Netflixissä? Viime viikonloppuna palvelu sai Iron Fistin – jo neljännen Marvelin TV-supersankarin. Nyt on hyvä hetki niputtaa hommaa kasaan. 

Daredevil

Marvel iski kyntensä sen suosituimpaan TV-sankariin. Useimmat tiesivät kyllä Daredevilin, mutta kuka hitto oli Jessica Jones? Entä Luke Cage? Iron Fist? Eivät sanoneet ainakaan minulle mitään. Daredevil oli tuttu, ja Marvel pääsikin lyömään toiminnan heti kunnon vaihteelle, sillä Daredevilin ensimmäinen kausi on toistaiseksi parasta, mitä Marvel on Netflixille tuottanut. 

Jessica Jones

Voiko Jessicaa kutsua laisinkaan supersankariksi, jos tämä ei saa missään vaiheessa itselleen sellaista viileätä asua? Toki voi, mutta se ei ole ihan sama asia... JJ:n ensimmäinen kausi oli rikkonainen kokonaisuus, mutta onneksi kohtuullisen hyvä pahis pelasti paljon. Hahmona Jessica ei kuitenkaan ole lähellekään Daredevilin veroinen. 

Luke Cage

Kausi sisälsi tyylikkäitä hetkiä, joita katsellessa sarja ei ajoittain hävinnyt paljoa edes supersankarielokuville. Ehkä pituutta oli hieman liikaa? Daredevilin jälkeen Marvelin TV-sarjat tuntuvat ajoittain kärsivän siitä, että jaksomääriksi on luokiteltu 13, vaikka muutaman jakson karsimalla ja kerrontaa tiivistämällä lopputulos voisi olla parempi. 

Toisaalta, itse en ole päässyt tylsistymään. 

Iron Fist

Olen nähnyt kolme ensimmäistä jaksoa, joten en tiedä kauden lopullisesta laadusta. Alku ei ole koukuttanut Daredevilin tavoin eikä päähahmossa säteile sellaista tavatonta kiinnostavuutta, joka saisi jatkamaan katselua jakso jakson jälkeen. Yksi episodi kerrallaan nautittuna tuntuu toki toimivan. 

Tähän asti sarja on myös kärsinyt hieman vakuuttavan vastavoiman puutteesta. Toivottavasti areenalle passitetaan myöhemmin kovan luokan pahantekijä luomaan kaaostaan. Tässäkin Daredevilin 1. kauden Kingpin ja 2. kauden Tuomari (vaikka häntä voikin kutsua antisankariksi) vievät itselleen sen kahisevimman viitan. 

Saa nähdä mitä tapahtuu, kun sankarit yhdistyvät Defenders-sarjassa, josta tullee melkoinen TV-tuotanto.

2000-luvun alkupuolella e-kirjoista kohkattiin monessa piirissä melkoisen kovaäänisesti. Rohkeimmat jopa ennustivat, että parinkymmenen vuoden sisällä digitaaliset sisällöt ahmisivat perinteiset, painetut kirjat perikadon partaalle. Ennustaminen on tunnetusti halpaa ja hauskaakin, kun siihen ei liity uhkaavia elementtejä. 

Vuosi on 2017. Sähköisiä kirjoja saa ladattua nykyään hyvin monesta eri paikasta ja laitteita on laaja rivi Amazonin Kindle-lukulaitteista aina halpoihin älypuhelimiin. Laitteita siis on – ja samalla potentiaalisia lukijoitakin, mutta silti e-kirjojen latausmäärät eivät ole lähteneet lähellekään hurjimpien ennusteiden kaltaiseen nousuun. Yllättävänä knoppitietona maailmalta kerrottakoon, että vuonna 2015 Iso-Britanniassa digikirjojen myynti itse asiassa laski samalla kun perinteisten kirjojen myynti nousi! 

Useimmat lukevat e-kirjojaan tableteilla tai matkapuhelimilla. Ne tarjoavat toki kompaktin lukukokemuksen, mutta samalla riistävät lukijalta todellisen rauhan tunteen, jos laitteita ei mykistä lentokonetilaan; huomiosta kilpailee verkkoselain, sähköposti ja sosiaalisen median sovellukset. Perinteisen kirjan konsepti, jossa tyylikkäästi taitettua kirjaa voi lukea silmiä rasittamattomalla tavalla vain yhteen asiaan keskittyen, on vielä päihittämätön. 

Sekin vaikuttaa, että kirjallisuus on alana kypsään ikään varttunut. Elokuvateollisuuskin tuntuu sotivan uusia tekniikoita vastaan: Kolmiulotteisuutta ei hyväksytä, ja 24 kuvaa suuremmat ruudunpäivitykset teilataan "saippuaoopperamaisiksi." Ei ihmekään, jos puristit eivät halua lukea tarinoitaan kuin painettuna. 

Luen itse pääasiassa painettuja teoksia. Jos siirryn jossain vaiheessa edes puoliksikaan digitaalisten teosten kuluttajaksi, ostan Kindle-lukulaitteen, joka on akkukestoltaan parempi ja näytöltään illalla silmille lempeämpi kuin perinteiset näytöt. 

Nämä kaksi elävät siis rinnakkain solassa sovussa, eikä ainakaan lähivuosina näy merkkejä siitä, että e-kirjojen myynti todella räjähtäisi painettuihin verrattuna.

Kong: Pääkallosaari saa ensi-iltansa jo tulevana viikonloppuna. Elokuva tulee sijoittamaan samaan universumiin kuin Godzillan uusi tuleminen muutama vuosi sitten. Sarjan elokuvat kuuluvatkin Monsterverseksi nimettyyn kokonaisuuteen, jolle kaavaillaan Marvelin supersankariuniversumin tapaisesti suuria suunnitelmia. Paino on todellakin sanalla suuria, sillä tulossa on kovan luokan hirviömättöä, jossa valokiilan saattavat rohmuta itselleen ihmisten sijasta jättimäiset hirviöt. 

Palataan ajassa taaksepäin: 2000-luvun alkupuolella Peter Jackson niitti itselleen mainetta, ja studiolleen kasoittain pätäkkää Taru Sormusten Herrasta -trilogiallaan. Uusia projekteja oli tarjolla ja paljon. Pete valitsisi lukuisten vaihtoehtojensa joukosta King Kongin uudelleenfilmatisoinnin, joka muistetaan kohtuullisen hyvänäkin elokuvana. Se nappasi itselleen jopa kolme Oscaria, jotka tulivat oikeutetusti teknisistä ansioista; King King näyttää tänäkin päivänä melko komealta elokuvalta, vaikka sen jotkut kohtaukset (kuten hirmuliskojen juoksu solassa) vaikuttavat raskaassa tietokonetehostepainotteisuudessaan vähän tökeröiltä.

Paluu nykyaikaan: 12 vuotta myöhemmin (onko siitä todellakin jo niin kauan?) ilmestyy uusi Kong, joka näyttää enemmän toiminnalliselta rymistelyltä kuin Peter Jacksonin enemmän draamapohjainen versio hirviöklassikosta. Se on mielestäni hyvä asia, sillä paperilla kaikki näyttää hyvin viihdyttävältä, kun mukana on Samuel L. Jacksonin kaltaisia takuumiehiä varmistamassa sen, että paukkeen lomassa heitellään varmasti osuvia one-linereita. 

Kong: Pääkallosaaren kaltaisissa elokuvissa pidän eritoten ensimmäisestä puolituntisesta, joka on yleensä muuta elokuvaa rauhallisempi. Siinä maalaillaan tulevaa uhkaa erilaisin vihjein ja jännittein. Jos tämä osuus elokuvasta tehdään taiten, se saa lopunkin ajasta tuntumaan paremmalta. Toivon, että ryminää ei työnnetä liikkeeseen liian aikaisin, sillä pääkallosaaren kaltainen mystinen lokaatio kyllä kantaa hidastempoisemmankin tarkastelujakson. 

Rainan laatu selviää viikonloppuna, kun menen katsomaan sen – toivottavasti uusi Kong tarjoaa tiukkaa viihdettä parituntisen.

Jokaisella viihdemuodolla on omat, selkeät vahvuutensa: elokuvat ja tv-sarjat tarjoavat lyömätöntä visuaalisuutta ja merkityksettömistä hetkistä riisuttua, tiukkaa tarinankerrontaa. Kirjat taas kuljettavat lukijansa hahmojen aivoitusten sisään, kun motivaatiot, sisäiset ristiriidat, heikkoudet ja vahvuudet välittyvät tekstin kautta vivahteikkaasti, rikkaasti ja yksityiskohtaisesti. 

Mutta mitä videopelit sitten tekevät? Jotkut pelit matkivat elokuvia; ne täyttävät ruudun monilla juoniosioilla ja välinäytöksillä – yrittävät kertoa interaktiivisuutensa lomassa hyvän tarinan usein sen kustannuksella, että peli astuu vapauden varpaille. 

Viime viikon perjantaina julkaistiin Legend of Zelda: Breath of Wild -seikkailupeli, jonka voi hankkia Wii U -konsolille, tai sitten upouudelle Nintendo Switchille, joka on uudenlainen kannettavan pelikonsolin ja kotilaitteen hybridi.

​Uusi Zelda on peli, joka näyttää toteen viihdemuotonsa kaikki vahvuudet. Järkyttävän suuren magnituudin seikkailu tarjoaa vapaasti tutkittavan monipuolisen ja -muotoisen maailman, jonka kanssa voi vuorovaikuttaa sillä tavoin, mikä vain parhaimmille videopeleille on tyypillistä. Sellaista ei voi tehdä elokuvissa eikä kirjoissa. Se on sitä, mikä todella saa poikkeuksellisen videopelin erottumaan muista viihdemuodoista; jännittävä vaeltelu rikkaassa, hyppystesi ulottuvilla olevassa maailmassa.

Uusi Zelda on niin koukuttava, että mitä enemmän sitä pelaa, sitä enemmän sitä haluaa pelata lisää. Luulin jo nähneeni ja kokeneeni lähes kaiken mitä peleihin tulee, mutta Nintendo on jälleen terävästi todistanut, miksi se voi pelivalmistajana olla yhä erityisempi kuin yksikään toinen vastaava yhtiö.