Olen luonteeltani tarinankertoja. Siksi en voikaan Yhdysvaltain tuoreen presidentin toimia katsellessani olla punomatta päässäni dystopian alkumetrejä. Tai hetkinen, onko tämä jo nähty? Nälkäpeli-sarjassa Katniss Everdeenin vastavoimana on häikäilemätön presidentti Snow, jonka moni onkin iskenyt jo Trumpin kanssa melko hätkähdyttäviin "kuin kaksi marjaa" -kuviin. Pelottavilla, jatkuvasti muuttuvilla ja tappamaan usuttavilla areenoilla pelatut Nälkäpelit olivat raakaa, futuristista tositelevisiota. Trump juonsi aikoinaan suosittua The Apprentice-ohjelmaa, jossa tunarit heitettiin raa'asti ulos ruudusta. Yhtäläisyys, vaikkakin kaukaa haettu sellainen.

Ihminen etsii yhtäläisyyksiä kaikkialta, niinpä onkin viihdyttävää hakea yhtymäkohtia populaarikulttuurista ja peilata niitä tosielämään. Välillä huomaa taiteessa nähtyjen ratkaisujen todella katsovan sieltä omasta ulottuvuudestaan meitä ja hekottavan: "Oikeastiko? Oletteko te todella näin hölmöjä?"

Täytyy kuitenkin toivoa, että tässä kohtaa peilaukset jäisivät vain sellaisiksi; sumuisiksi irvikuviksi ja "mitä jos" -skenaarioiksi.

Tämä bloggaus ei käsitellyt kirjojani millään tavoin – korkeintaan sivusi –, mutta päätin jokin aika sitten, että tulen kirjoittamaan täällä muistakin aiheista kuin vain prosessistani luoda laadukasta tekstiä komeisiin kansiin. 

Ja niin, yksi kuukausi vuotta 2017 takana! Hyvää alkavaa helmikuuta. 

Ernest Hemingway jäi ihmisten sydämiin mestarillisena tiivistäjänä, jonka teokset sanovat mahdollisimman paljon niin vähällä merkkimäärällä kuin mahdollista. Jaarittelematon tyyli on vahva ja jämäkkä, kirjailijan tavaramerkki. 

Joihinkin kirjallisuuden tyylilajeihin äärimmäinen tiivistäminen ei kuitenkaan sovi. Esimerkiksi fantasia-genressä huomaan tarvitsevani runsaasti yksityiskohtia, jotka eivät sinällään kuljeta juonta eteenpäin. Ne herättävät kirjan sivut mielessä eloon, ja luovat tapahtumapaikasta hengittävän, elämää pursuavan miljöön. 

Tiivistyksen antamat edut luovatkin nuoran, jolla tasapainoilu voi olla konstikasta; tykkään kuljettaa juonta ripeästi eteenpäin, mutta sydämessäni on tilaa myös sinänsä turhille yksityiskohdille ja kuvailulle. Esimerkiksi Eramorea kirjoittaessani huomasin, että voin karsia kirjasta ainakin 20-25 sivua, jotta sen rakenne jämäköityy. Se, että olen kirjoittanut ne sivut, auttaa kuitenkin teosta omalla tavallaan. Tiedänhän siitä sellaisia yksityiskohtia, joita lukija ei välttämättä koskaan lue, mutta jotka ovat silti tekstini taustalla. 

Aina välillä saa kuulla, miten jostakin odotetusta elokuvasta on karsittu 15 minuuttia pois kerronnan tiivistämiseksi. Karhunpalvelusta itselleen kärkkyvät fanit usein älähtävät toivoen näkevänsä nämä minuutit edes poistettujen kohtausten joukossa myöhemmin. Joskus kohtaukset ovat toki mainioitakin, mutta useimmiten leikkaajat ovat todella tienneet asiansa poistaessaan ne.

Saksien heiluttelu todella on ihan oma tyylilajinsa.

Tapasin varsinkin nuorempana miettiä, että kirjoittaminen alkaa aina suuresta inspiraatiosta; oivalluksen hetkestä, joka iskee salaman lailla ja tuo tullessaan jotakin käyttökelpoista, ihannetapauksessa jopa briljanttia. Myöhemmin, varsinkin Sammuvaa Pohjoista kirjoittaessani, sain moneen kertaan todeta, ettei se menekään ihan niin. 

Kun istun kirjoittamaan, minulla on harvoin suureellinen olo, enkä ajattele luovani juuri tällä kertaa jotakin erityistä. Jos jäisin odottamaan inspiraatiota, en voisi kirjoittaa läheskään joka päivä. Sen sijaan inspiraatio syntyy usein siitä, kun luo tekstiä rutiinin kautta, ja ikään kuin huomaamatta imeydyn tarinaan, ja hahmojeni aivoituksiin. Kokonaisuuden kannalta on huomattavan tärkeää, että kirjoittaa jotakin joka päivä. Edes muutaman lauseen, sillä tässä tapauksessa pisaroista todella kasvaa lätäkkö. 

Toisaalta hurmion hetkiäkin on olemassa, ja niiden tullen muistaa aina, miksi kirjoittaa ja miten paljon siitä parhaimmillaan voi nauttia, kun sanat tuntuvat lentävän pääkopan sisästä automaattisesti ruudulle – melkein jokin näkymätön voima ohjaa sormet oikeille painikkeille. Lähes kaikissa kirjoissa näkee ns. kultalukuja. Eli osioita, joissa kirjailija on ollut erityisen kovassa lyönnissä. Vaikka yrittäisi tehdä tappavan tasaista sarjaa, joskus tulee hetki, kun kaikki yksinkertaisesti natsaa. Se pätee elämässä, urheilussa, taiteessa, kirjoittamisessa. Ihan kaikessa. Uskon, että mainitut kultaluvut on luotu juuri tällaisten hurmion hetkien huumassa. Tai vaikka suunnattoman vihan vallassa? Mistä minä tiedän. Inspiraatiota kun ei aina välttämättä ammenneta onnesta. 

Verkkosivut olivat mielessäni pitkään. Eilen koitti sitten vihdoin se suuri päivä, kun ne vihdoin avautuivat. Eivät näytä mielestäni ollenkaan hassummilta, vai mitä olette mieltä? Pieniä säädöksiä ja hienosäätöjä tapahtuu vielä, kun kuvia kliksutellaan oikeisiin kokoihin, tekstiä säädetään ja kenties kokonaisia osioitakin lisätään. 

Tavoitteenani on jakaa täällä informaatiota tulevista sekä nykyisistä kirjoista ja jakaa ajatuksia blogissa niihin liittyen. Pyrin olemaan yhä hereillä myös sosiaalisissa medioissa, ja toivottavasti tulevaisuudessa vielä monipuolisemmin ja useammin.

Ajankohta tuoreille sivuille on sinänsä mitä mainioin, kun ensimmäinen kirja on ollut ulkona jo puolisen vuotta, ja seuraava on tuloillaan... niin, koska? Hyvä kysymys! Työtä tehdään joka päivä, mutta lupauksia tarkemmasta julkaisupäivästä en halua antaa. Eramore ilmestyy, kun olen siihen täysin tyytyväinen. Se on parasta sekä minulle, että myös lukijoilleni. 

  

Melkein vuosi on kulunut siitä, kun aloitin Eramoren työstämisen. Vuosi! Päivä, lause, sana ja sivu kerrallaan se on rakentunut siihen herkulliseen pisteeseen, missä taiton ja kansien suunnitteleminen voi alkaa.
​
Jaan kanssanne kirjan ensimmäisen, raa’an kansiluonnoksen. Design elää, ja voi muuttua radikaalisti valmiissa teoksessa. Varmasti muuttuukin.

Se on viimeisen vaiheen alku, kun teos saa kasvot. Elementin, joka osuu kiinnostuneen lukijan silmiin ensimmäisenä. Kuten ihmisetkin, myös kirjat ovat kanttaan syvempiä sekä huikeasti moniulotteisempia, mutta usein ainoa vaihtoehtomme on muodostaa ensimmäinen mielikuvamme sen perusteella.
​
Se tekee kansisuunnittelusta hienovaraisen, vivahteista elävän prosessin, jota ei voi ottaa liian vakavasti.