Ja ei, tämä ei ole aprillia, vaan todella totta: Uusin kirjani on kokonaan valmis, ja se siirtyy tuotantoprosesissa eteenpäin, kohti kirjastoja, sähköisiä kirjakauppoia ja muita jälleenmyyjiä. Tavoitteena oli alunperin julkaista KP "talvella 2019", josta kuitenkin myöhästyin jonkin verran. Uskon kuitenkin, että kirjan sisältö on niin onnistunutta, että se paikkaa mennen tullen muutaman viikon pituisen viiveen. 

Jatko-osaan suhtautuu aina hieman erilaisin odotuksin kuin alkuperäiseen, niin lukija kuin tekijäkin. Samanaikaisesti on pysyttävä luomansa maailman tunnelmassa, mutta myös yritettävä yllättää ja sekoittaa pakkaa. Sen suurempia spoilaamatta voin luvata, että ilman suuria käänteitä ei tämä tarina etene... KP petaa asetelmia trilogian viimeiselle osalle, jota voin näillä näkymin luvata vasta vuodelle 2021. Mitä ensi vuonna on sitten luvassa? Jotakin todella kutkuttavaa, mutta siitä lisää hieman myöhemmin... 

Verkkosivuni tulee myös päivittymään lähipäivinä. Kiitos, että olet mukana tällä matkalla!

Hei taas! Pitkästä aikaa kuulumisia – ei välttämättä teille niin mieluisia kuulumisia, mutta uutisia kuitenkin. Nyt on nimittäin korkea aika ilmoittaa, että Kytevä Pohjoinen tulee myöhästymään hieman alkuperäisestä julkaisuaikataulustaan: nyt tähdätään siihen, että kirja olisi saatavilla talvella. Teksti, sisältö ja taitto, ne ovat pääosin valmiita, mutta kannet grafiikkoineen eivät, enkä missään tapauksessa halua puskea ulos kirjaa, joka ei jokaiselta aspektiltaan tyydytä minua, joten ainoa vaihtoehtoni on myöhästyttää julkaisua. Olisin ehdottomasti halunnut KP:n ulos vielä tänä vuonna, joten harmimme on yhteinen. Toivon kuitenkin, että ymmärrätte tämän syyn, joka laadullisessa mielessä tulee olemaan myös lukijoilleni hyödyksi.

Kohti joulua

Tämä saattaa hyvinkin olla vuoden viimeinen postaus tähän blogiin, joten käytän samalla mahdollisuuden toivottaa teille kaikille mitä parhainta joulun odotusta. Rakastan lunta ja kirpeitä pakkassäitä, ja toivonkin tämän kuukauden tuovan niitä tänne eteläänkin – ja hyvältähän se tällä hetkellä näyttää! Joulukuu tulee entiseen tapaan kulumaan varmasti todella nopeasti, ja sitten ollaankin jo vuoden 2019 kynnyksellä. 

Tänä vuonna luettua: Iso Härkä (Mikko Kamula), Röyhkeys (Ossi Nyman), Uusi maa (Eckhart Tolle), Alku (Dan Brown), No logo (Naomi Klein), Tuhokapitalismin nousu (Naomi Klein), Metro 2033 (Dmitri Gluhovski), Portilla – suomalaisia kuolemanrajakokemuksia (Miia Kontro), ja tällä hetkellä kesken Tuulen nimi (Patrick Rothfuss). Varsinkin Kleinin kirjat hätkähdyttivät, ja ovat raskaudestaan huolimatta suositeltavaa luettavaa kaikille, joita kiinnostavat nykymaailman raadolliset ilmiöt, jotka jäävät uutisotsikoiden taakse, niiden ihmisten pengottaviksi, joilla riittää määrätietoisuutta ja rohkeutta vaikeiden asioiden esiintuomiseksi. 

Nymanin Röyhkeys on taas mitä mainioin esimerkki siitä, miten kaikki kuuluisuus voi olla hyvää kuuluisuutta. Oli kirjailijasta itsessään mitä mieltä vain, tulisi teokseen suhtautua ennakkoluulottomasti, ja samalta viivalta kuin muihinkin kirjoihin – ja sillä tavalla nähtynä Röyhkeys on mielenkiintoinen tarina, joka nostaa eturiveille teemoja, jotka muutoin jäisivät vain katukuppiloiden katkerien ihmisten taustajupinoiksi. Kirja sitoo yhteen ryhmää, joka nykyaikaisessa Suomessa ei ole ihan pieni. 

Luin siis tänä vuonna määrällisesti vähemmän kirjoja kuin viime vuonna, mutta toisaalta monet niistä olivat sivumäärältään melkoisen suuria, vaikka toki yritinkin ottaa aina järkäleen selätettyäni lukuun hieman kevyemmän kirjan. 

​Mitä sinä luit?

Jo aiemmin viime vuonna mainitsin tavoitteekseni julkaista kaksi kirjaa vuonna 2018. Nyt tiedän, että tuo virstanpylväs oli minulle tässä vaiheessa hyvin epärealistinen. 

Mutta, miten tärkeää kunnianhimoisten maalien jahtaaminen onkin, yhtä tärkeää on tunnistaa, milloin kannattaa nostaa valkoinen lippu ilmaan ja luovuttaa, sillä vaikka olenkin työstänyt tänä vuonna kahta tulevaa kirjaani periaatteessa rinnakkain (kuitenkin enemmän Kytevään Pohjoiseen keskittyen) olisi typerää väittää, että kirja numero 4 olisi lähellekään julkaisuvalmista, Ehei, se ei ole kuin vasta raakile.

Täytyy nostaa hattua kirjailijoille, jotka ovat kyenneet tuomaan saman vuoden aikana kaksi, tai jopa kolmekin kirjaa markkinoille. Esimerkiksi supertuottelias Stephen King on tällaisen tempun (ja monta muutakin temppua) kirjoituspöydän laatikostaan vetänyt. Muistan miten katsoin vähän aikaa sitten Youtubesta keskustelupaneelia, jossa George R.R. Martin ja King keskustelivat jutustelun suunnan ajautuessa luonnollisesti kirjojen julkaisutahtiin.  Martin kommentoi pöyristyneesti sivumäärää, jonka King yleensä pystyy päivässä tuottamaan (10 sivua, 2000 sanaa). Se on paljon – todella, todella paljon! Olenkohan itse päässyt parhaimmillaan noin tuhanteen, ja pidin sitäkin todella suurena määränä. Tyypillinen luku on n. 500 sanaa. 

Mitä Kytevälle Pohjoiselle kuuluu?

Sillehän kuuluu varsin erinomaista, kiitos kysymästä! Lopullista kansitaidetta ja vihoviimeistä oikolukukierrosta lukuun ottamatta  kaikki alkaa olla valmista. Seikkailun sivumäärä jää muutamalla alle maagisen kolmen sadan, mutta kirja on silti vähän tuhdimpi paketti kuin Sammuva Pohjoinen, sillä sivuja on enemmän, vaikka teos ei tällä kertaa sisälläkään mustavalkoista kuvitusta. 

Yöt ovat jo pimentyneet, lehdet tippuneet puista ja kenties hallakin on päässyt hopeoimaan nurmikkoja, kun pääsette lukemaan uutta kirjaa. Puhumme siis loppusyksystä. Ja hei, eikös nyt olisi hyvä tilaisuus kerrata, mitä ensimmäisessä seikkailussa tapahtui? Käy siis lainaamassa kirja kirjastosta tai hanki vaikkapa halvalla e-versio! 

Joskus hyvinkin merkilliset asiat inspiroivat minua. Asiat, jotka eivät välttämättä ole kovinkaan kauniita, mutta jotka sopivat kuin valetusti johonkin tiettyyn skenaarioon tai maailmaan. Tässä yksi esimerkki.

Eramoren mysteeritarinassa keskeisenä tapahtumapaikkana esiintyvä Lotchcoten asematalo pohjautuu itseasiassa Espoon hylättyyn ja lopullista purkutuomiota odottavaan kaupungintaloon. Kävellessäni pari vuotta sitten sen ohi, tajusin kulmikkaan designin istuvan tarinaan luontevasti. En kuitenkaan vielä tuolloin tarkalleen tiennyt, miltä rakennus näyttäisi sisältä. Niinpä annoinkin mielikuvituksen hoitaa loput. 

Tällä viikolla pääsin kuitenkin tutustumaan kaupungintaloon, ja heti ala-aulassa minua syleili vahva tunne, että olisin oikeasti astunut sisään sille samaiselle Elonpuolustajien asemalle, jonka yksityiskohtia ajatuksissani työstin 20 kuukauden ajan. Kun hämähäkinseitit kietoutuivat kasvoihini ja hengitin kymmenen vuoden ajan tyhjillään seisoneen rakennuksen raskasta ja tunkkaista ilmaa, tunsin Kofi Cooperin, Gretchen Bianchin ja Lio Byrnen läsnäolon aavemaisen tyhjillä käytävillä. Hetki piti sisällään omituista nostalgiaa, jännitystä sekä merkillistä todellisuuden ja fiktion yhteensulautumaa. En tuntenut rakennusta, mutta kuitenkin tunsin – läpikotaisin. Se oli hyvin hämmentävää, mutta kiehtovalla tavalla.

Mitä enemmän kirjoittaa, sitä helpompaa se on. Se pätee muihinkin asioihin elämässä. Kova työ korvaa lahjakkuutta.  

​Ja sitähän se kirjoittaminen on, vaikka onnistumisen riemun keskellä ajoittain tuntuukin, että koko homma on yhtä juhlaa aasta ööhön – kunnes huomaa kirjoittaneensa itsensä juoniensa kanssa sellaiseen umpikujaan, jota joutuu selvittelemään jälkikäteen viikkokaupalla. Jos lukija sen sijaan näkee tekstistä soljuvuuden ja saa tunteen, että koko paketti on syntynyt ilman suurta luomisen tuskaa, on tietyssä mielessä onnistunut tekstinsä kanssa. Se on onnistunutta sumutusta, ja se pitää yllä illuusiota, että useimmat romaanin kirjoittajat olisivat erityisen kyvyn omaavia ihmisiä, jotka pystyvät ominaisuutensa turvin siihen, mitä tekevät. 

Mutta harvat ovat, ja jos heillä kyky onkin, sen nimi on sinnikkyys.

Kytevä Pohjoinen kiertää toisella hiontakierroksellaan, ja onneksi kiertää, sillä moni kohtaus on sen aikana ottanut askeleen kohti parempaa. Kun tekstistä etääntyy vähäksi aikaa, bongaa helpommin miten tietty hahmo toimii vastoin luonnettaan saman sivun sisällä. Yksi ainoa hutiloitu repliikki voi tuhota koko muuten loogisena etenevän juonenkuljetuksen. Sitä se on; rikkaruohojen kitkemistä, jotta kokonaisuus voisi kukoistaa näyttävästi.

Kirjan julkaisuikkuna tähtää nyt syksyyn. 

​
​​Toisen kirjani julkaisustakin on ehtinyt kulua jo useita kuukausia. Tilanne kuitenkin muistutti miellyttävällä tavalla alkuvuodesta itsestään, kun bongasin kirjani Sellon kirjaston esittelypöydältä. Onhan se pieni asia, mutta palkitsee yhtä kaikki silti. Siellä se vain on, kaikkien muiden, varmasti hienojen ja omilla tavoillaan tärkeiden teosten joukossa. Jokaisesta kirjastahan voi löytää jotakin tärkeää, joka rikastaa omaa sielunmaisemaa ja tapaa hahmottaa maailmaa – rakentaa sen ajoittaiseen kaaokseen järjestystä ja järkeä kokemustensa painolastilla. Me olemme särkyviä lautasia, joille katetaan ja katetaan.  

Kesä on jo nurkan takana, eikä toukokuusta kuukausi juurikaan parane; luonto räjähtää vihreyteen, linnut livertävät ja luonto tuoksuu tavalla, jota tekee mieli jäädä fiilistelemään metsäpoluilla. Maailma syntyy uudestaan, ja se näkyy myös enemmän hymyilevistä ihmisistä. 

Aurinkoista loppukevättä!

Okei. Myönnetäänpä: joskus Deadlinet ovat hyvästä. Varsinkin ammattikorkeakoulun kursseilla, kun viimeisinä päivinä herää hätkähtäen siihen tosiasiaan, että jostain olisi taiottava kurssin näytetyö. Siitähän syntyy paniikin voimalla etenevä aalto, joka lyö homman rantaan, tahtoi tai ei. Joskus voi käydä niinkin onnekkaasti, että siinä melskeessä syntyy laatua, joka muuten ei olisi mahdollista. Aika jännää.

Mutta miksi sitten Kytevä Pohjoinen ilmestyy vuonna 2018, eikä esimerkiksi tämän vuoden huhtikuussa? Miksi en määrittele itselleni tiukkaa aikarajaa, joka potkisi persuuksille rautakärkisillä kengillään? Olenko ihan kahjo? 

Siksi, koska kirjoittaminen on minulle päivittäinen rituaali, jota minun ei tarvitse maanitella itsestäni ulos. Ja siksi, koska minulla on siihen tilanteessani harvinaislaatuinen mahdollisuus. Ja myös sen vuoksi, etten halua julkistaa roskaa keinotekoisiin aikarajoihin vedoten. Kirjaa voisi rakennella yhtä kauan kuin ajankuvaan nähden huikean monimutkaisia Pyramideja, mutta itsensä tunteva kirjoittaja osaa tunnistaa, milloin on sopivaa katkaista saksilla avajaisten punainen nauha. Tulee sellainen mukava "jukra, tämä kokonaisuus taitaakin nyt toimia" -tunne. 

Työstän tällä hetkellä päivittäin Kytevää Pohjoista (helmikuun hyytävät pakkaset antavat mukavasti inspistä tarinaan, jonka taustalla piilee kylmyys), eikä tuo fiilis ole enää kaukana. En tiedä sataako se syliini maaliskuussa, kesäkuussa vai lokakuussa – tiedän vain, että se on suhteellisen lähellä, ja voin päästä siihen tekemällä työtä sanojani parissa päivittäin.  

Tiedätte tarkemman julkaisuajan likipitäen heti, kun minäkin. Lupaan. 

​Kytevä Pohjoinen jatkaa pienen aikahypyn jälleen siitä, mihin Sammuva Pohjoinen kesällä 2016 jäi. Kirjoitettuani alkuperäisen kirjan tajusin nopeasti, millainen potentiaali tarinan loppuun saattamisella voisi olla. Luonnostelin, kokeilin ja pallottelin. Kyseenalaistin. Tajusin, että tiettyjä lankoja yhteen punomalla tästä voisi hyvinkin tulla noin 1000-sivuinen trilogia...

Ja sellainen siitä tuleekin: noin 300-sivuiset kirjat tulevat kolmestaan muodostamaan tarinankaaren, jota  on ollut kutkuttavaa rakennella. Toinen kirja syntyi vaivattomammin kuin ensimmäinen, sillä pystyin käsittelemään hahmojani luonnollisemmin, olivathan ne kasvaneet kanssani, kehittyneet ja saaneet kukin omia erityispiirteitään. Loppujen lopuksi ne puskivat tarinaa omine motivaatioineen selkeisiin uomiinsa, herkullista ryhmädynamiikkaa unohtamatta. Elin siis käytännössä jokaisen tarinankertojan unelmaskenaariossa; itsekseen nuolen lailla suuntansa löytävässä kokonaisuudessa, jossa itse toimin kapellimestarin roolissa! 

Maailma käy yhä vaarallisemmaksi Pohjoinen-trilogian keskimmäisessä osassa, kun ympärillä puristuu kasvoja purevine myrskytuulineen yksi Suomen historian kylmimmistä talvista, samalla kun pahansuovat entiteetit vaikeuttavat elämää. Aineettomia ja aineellisia vihollisia riittää, mutta ystävyydet ja takan lämpö saattavat sittenkin tehdä elämästä elämisen arvoista... Sarjan toinen osa etenee samalla konseptilla kuin ensimmäinen kirja, vaihtaen säännöllisesti näkökulmaa kiinnostavimman juonilinjan ytimeen. 

Kytevä Pohjoinen julkaistaan vuoden 2018 aikana.

Joulu on jo ovella, ja tänä vuonna se saapuu suuren lumimyrskyn siivittämänä, joka toivottavasti tuo kylmää, pöllyävää valkoista suureen osaan kaunista maatamme; joulu ei tunnu aivan samalta, jos tummentuneet nurmimättäät ja keltaisissa katuvaloissa kylpevä asvaltti pistävät silmiimme. Samalla toki toivon, että pyhien liikenne soljuu ilman onnettomuuksia. Lähden itse matkantekoon vasta aikaisin jouluaattoaamuna, jolloin suurimmat ruuhkat lienevät jo ohi. Pidän matkanteon luomasta tunnelmasta. Mahdollisuudesta tarkkailla aattoaamuna kulkevia ihmisiä, talojen joulukoristeita ja upota siihen tunnelmaan, joka valtaa meidät vain kerran vuodessa. Lapsuudessa tämän kaiken eli vahvemmin, mutta halutessaan aikuinenkin voi unohtaa hetkeksi kaiken muun ja nauttia sosiaalisesti lämpimästä atmosfääristä.

Myös kermanvalkoisen paperin ja painomusteen tuoksua.

Joulunaika on otollista aikaa lukemiselle. Paketeista paljastuu varmasti tänäkin vuonna monta mieluisaa kirjaa, ja kirjakaupatkin saavat marras-joulukuussa enemmän tuottoa kuin muina kuukausina. Sitäkin tärkeämpää on kuitenkin se fiilis, jota kirjat meille antavat. Ne yleissivistävät, rauhoittavat, vievät meidät maailmoihin, jotka ovat juuri niin yksityiskohtaisia kuin miten aivomme ne pystyvät luomaan – ja ne pystyvät niin huikeisiin juttuihin, johon edes 250  miljoonan euron budjetilla väsätty Hollywood-elokuvakaan ei yllä. Se on ajatuksena melkoisen ihmeellinen!

Eikö olekin?

Hei ihmiset! Pitkästä aikaa raportoin teille kuulumisia siitä, mitä tietokoneeni kovalevyllä ja tekstejäni raksuttaen varmuuskopioivissa (tietenkin) pilvipalveluissa par'aikaa tapahtuu.

Kyse on seuraavasta kirjastani, joka kulkee vielä tällä hetkellä tylsästi työnimellä Sammuva Pohjoinen 2.

Nooran, Pontuksen, Maxin ja kumppaneiden uusin seikkailu on edennyt nyt editointivaiheeseen. Hiottavaa piisaa noin 300 sivun verran, eikä kannestakaan ole käyty kuvittajani kanssa vielä kovin syvällisiä keskusteluita. Vahva visio kuitenkin jo löytyy. Jännittää, miten se lopulta muuttuu todelliseksi. 

Jos haluaa maistiaisen tulevan kirjan tunnelmasta, voi lukea uudestaan ensimmäisen osan epilogin. Sammuva Pohjoinen 2 saa alkusykäyksensä sydäntalven armottomilla pakkasilla, muutama kuukausi ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Uusia kumppanuuksia, liittoja, irtiottoja, erimielisyyksiä, uusia mausteita tuttuun soppaan... Sitä kaikkea ja enemmän on luvassa toivottavasti loppukeväästä (tavoite julkaisulle), kun kolmas kirjani valmistuu. 

Saatan julkaista ennakkoon pari ensimmäistä lukua myöhemmin. Ei kuitenkaan lupauksia. 

Mukavia joulukuun alkupäiviä teille kaikille!

Kävin katsomassa peräkkäisinä päivinä kaksi elokuvaa, jotka tullaan myöhemmin muistamaan eri meriiteistä. 

Ensinnäkin, It on valtaisa kassamagneetti. Tavalla, jota moni ei välttämättä ennakoinut. Meneillään on toki kasvava Stephen King -buumi, joka ajaa studioita värkkäämään omia elokuvasovituksiaan uskomattoman tuotteliaan kirjailijan tuotannosta, mutta Kingin nimi elokuvajulisteessa ei silti ole tae taloudelliselle menestykselle. Sen näytti toteen muun muassa Musta Torni, joka alisuoritti nimekkäistä näyttelijöistään huolimatta. En ole itse k.o elokuvaa vielä nähnyt, joten sen laatua en voi kommentoida vakavalla naamalla.

Mutta It, joka tuo lapsia pelottelevat klovnit jälleen pinnalle, on ollut huima menestystarina. Sitä on markkinoitu oikein (rehellisesti), eikä elokuvakaan ole yhtään pöllömpi. Huomautan, etten ole – ainakaan vielä – saanut luettua Kingin huikean kokoista kauhueeposta kirjana (jonakin päivänä...), mutta hyvillä lapsinäyttelijöillä täytetty elokuva toimi sellaisenaankin mainiosti.

Omaan makuun siinä oli ehkä hieman liikaa pöö-kauhutehosteilla ryyditettyä kerrontaa, missä äänitehosteet yrittävät säikäyttää, eikä elokuvan tunnelma. Toisaalta, kuka odottikaan tämän olevan psykologista kauhua?

Blade Runner 2047

Denis Villeneuven ohjaama jatko-osa kulttielokuva Blade Runnerille jää todennäköisesti tämän vuoden parhaaksi elokuvakokemuksekseni. Jos pitää hitaasti etenevästä SciFistä, jonka luoma maailma tuntuu eletyltä, oikealta ja synkkyydestään huolimatta (tai ehkä juuri siksi) kiehtovan vangitsevalta, niin Blade Runnerin lähes kolmituntinen kesto ei tunnu miltään – sitä haluaisi katsoa vielä enemmänkin. 

BR 2047 onnistui kuljettamaan minut toiseen maailmaan, ja siinä piilee itselleni elokuvien suurin taika; unohdan istuvani elokuvateatterissa, unohdan arjen, unohdan hetkeksi kaiken muun, kun huippuunsa hiottu kerronta ja hyvin kirjoitetut henkilöhahmot täyttävät ajan ja tilan. Poikkeuksellisen hyvä elokuva elää mielikuvituksessa pitkään lopputekstien jälkeenkin. 

On hienoa, että elokuvalle suotiin 150 miljoonan dollarin budjetti, vaikka sen menestys oli kaikkea muuta kuin taattua. Toivottavasti elokuva pärjää vanhalla mantereella Amerikkaa vahvemmin.