Yleensä kirjoittaja on oman itsensä pahin kriitikko ja samalla suurin este sen tiellä, että luo jotain mikä päätyy julkaistavaksi asti. Samalla se kuitenkin voi olla myös siunaus, koska itsekriittisyys johtaa väistämättä parempiin tuloksiin kuin ensimmäisen ajatuksensa kanssa paistattelu vihreässä valokiilassa; onhan se nyt täydellinen sellaisenaan; mitä sitä turhaan hiomaan; kyllähän tässä riittää...

Tämä tosin taitaa olla paljon harvinaisempaa kuin se, mitä kirjoittaja useammin omasta tekstistään ajattelee. 

No mitä? Aina kaikkea väliltä tämähän on täydellistä roskaa ja kuka hullu muka haluaa lukea tällaista? Ja asiat voivat vielä pahentua, kun lukee suosikkikirjailijansa uuden kirjan, ja huokailee ihastuksesta nerokkaasti luodun juonen ja persoonallisten hahmojen keskellä. Silloin helposti miettii, minkä arvoinen oma luomus voi olla, tämän rinnalla. 

Totuus kuitenkin on, että toimivan romaanin (ja huononkin sellaisen) kirjoittaminen vaatii paljon töitä, kun prosessi ahmii tunteja melkoisen kasan omasta kalenterista. Monesti ensimmäisen version naputtelee kasaan suhteellisen nopeasti (ehkä parissa, kolmessa kuukaudessa, riippuen sanamäärästä ja laajuudesta), mutta raakaversion jälkeinen aika on kirjan rakenteen kannalta vähintään yhtä oleellinen osa prosessia. Hiontaa, viilausta, turhan ohennusta ja tarpeen mukaan vielä syvennystä, uusien yksityiskohtien ja kappaleiden kirjoittamista. Sitä se on, ja yleensä nautinto kasvaa mitä pidemmälle pääsee omaan tekstiinsä ja luomaansa maailmaan. 

Niinpä kun itse luen kirjaa, voin tiedostaa, ettei kirjoittaja ole tätä puolihuolimattomasti lauantai-iltaisin saunakaljojensa jälkeen sutaissut kasaan (jos onkin, kyseessä on yksi tuhannesta -sortin luonnonlahjakkuus), ja huomaan sen rauhoittavan omaa luomisprosessiani, jossa aina välillä annan minimaalisen pienen roolin huijarisyndroomalle, kun se käy kurkistamassa, vilkuttamassa ja yrittämässä tehdä tuhojaan, mutta lopulta se joutuu taipumaan kuin onnellisen sadun mörkö. 

Ehkä se on tässä vaiheessa enemmän väline, joka yllyttää tarkistamaan tekstin vielä kerran. Miettimään, millainen fiilis lukijalle lopulta jää, kun viimeinen sivu kääntyy takakanneksi. Etsimään keinoja luoda sujuvampaa ja toimivampaa.